kun olin pieni tyttönen. ja vähän isompikin. mummolassa soittelin pianoa. parasta siellä oli upottaa varpaat lämpimään, siniseen, karvavillamattoon. muistan, miten mummo toivoi lauluja. lauloi vieressäkin monta kertaa. tai istui ovenraon tuolissa. takana ruskea seinä. ja se taulu siinä.
kun isoäitini sitten nukkui pois. tyttäreni vasta rakenteli jäseniään sykkivän sydämeni alla. sukupolvien ketju ei ehtinyt olla osaltani neljän naisen pituinen. ja minä muistelin mummolan asioita. karvamattoakin. ja äitini sen myöhemmin sitten oli ottanut minulle talteen. en osannut sitä heti tuoda kotiimme. mutta nyt se on meidän pianonsoittajan varpaita lämmittämässä. enkä voi olla ajattelematta tulevaa. vuosikymmenien päähän. että soittavatko lastenlapsenikin joskus tässä. olenko toivomassa lauluja. laulamassa mummoäänelläni vieressä.
paljon muistoja. paljon mielikuvia tulevastakin. miellyttäviä kuvia sitä mieluummin maalaisi kuin synkkiä. sellaisia, mitä kohti on mukava mennä. ja vaikka tyttäreni sanookin minun olevan yksivuotias. kun laitan aamupalalautaselle yhden kynttilän palamaan. minä toivon, etten koskaan kasvaisi liian vanhaksi leikkimään. ja tyttöni. hän on elämiensä vuosien aikana oppinut hyvin paljon. ja joskus minä huomaan ajattelevani. mummon poismenosta on noin pitkä aika jo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti