tiistai 20. marraskuuta 2012

kun katselee omia varpaitaan


olin tänään epävarmuudessa. se ei ole mukava paikka. siellä on pimeää. eikä rajat ole selviä. ne muuttuu ja vaihtuu ja kietoutuu ja liikkuu. ja varjoja on tosi paljon. joskus ne varjot ojentelevat limaisia käsiään. ja tahtovat tarttua. tahtovat tukkia suun ja huutelevat ihan mitä sattuu.

ja sitten kun ne kuitenkin vaativat huomiota. ja pitäisi ehtiä kaikki reaalimaailmassakin hoitaa. kuten lapset. ei niille voi sanoa, odotappas hetki. äiti on nyt epävarmuudessa eikä just nyt ehdi auttamaan. vaikka äiti istuisikin keskellä olohuoneen lattiaa ja kokoaisi legotornia. ei ne näe sitä pään sisäistä. eikä sitä oikein voi sanoilla sanoa. siksi se onkin niin hullua, miten se vie.

joskus on niinkin, että sitten itkettää helpommasta. miettii, että voin minä silti selvitä. vaikka tämä epävarmuus muuttaakin ihan lähelle minua. minun on vain annettava sille tilansa. ei sitä voi ajaa pois. eikä siihen voi jäädä. aina uudelleen on silti selvittävä. sanottava sille, että et sinä minua muserra. ja olen minä senkin kuullut. miten jännitys kertoo asioiden olevan tärkeitä. 

ja luulen epävarmuuden olevan jännityksen kaveri. ehkä ne molemmat on sellaisia. ilkkuu ja nauraa niinkuin yläluokan pojat. mutta niinpä minä kasvoin itsekin joskus. otin sitä yhtä kaljupäistä poikaa hupusta kiinni ja sanoin, että sinä muuten menet viimeisenä koulubussiin. kun ilkut toisille. ja niin se meni. eikä seuraavalla kerralla ilkkunut enää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti