kaunisväriset muistot

on hetkiä, joita haluaa pitkittää. on värejä, joista haluaa nauttia pitkään. on ikävaiheita, joiden ei koskaan toivoisi loppuvan. siksikin minua kauhistuttaa ne taidot, joita meillä jo osataan. olisi ihana pitää vauva pitkään vauvana. sellaisena pienoisena nöpönenänä. niitä on niin helppo rakastaa ja mukava hoitaa. kevyt kantaakin, esimerkiksi.

mutta sitten ne ovatkin yhtäkkiä pian puolivuotaita. raskaita monessa mielessä. paljon vaivaa. pyykkiä. paljon asioita, joita pitäisi vähitellen oppia. puhuminen äänenpainoja vain. ei sanoja ollenkaan. siitä alkaa aina rankin vuosi. käveleminen tuo jo helpotusta. sanat ovat jo voitto. vaikka matkallakin mukavia asioita. meillä ovat noin 8kk iästä asti alkaneet ruokailla itse. sitä on mukava seurata. ja tietty ryömimiset, konttaamiset ja muut taidot.

ja sitten on vauvaiän lisäksi toinen, jota mielellään pitkittäisin. pikkaisen alle kolmen on ihana ikä. sanat ja maailma avautuneet. hurmautuminen jatkuvaa. leikittely. kikattelu. ei vielä kiukkua. ei vielä kiperiä kysymyksiä. ei vielä kiire yhtään minnekään. sellaista löytämisen riemua. asioiden kertomista, niitä suloisesti sekoittaen. 

ja ystäväni puhuvat jo vanhemmistakin. paljon vanhemmista. hirvittävän paljon vanhemmista. niinkuin kouluikäisistä vaikka. miten paljon erilaista. luottamus aina uudelleen rakennettava. puutteisiin ja vikoihin osataan vedota. antaa takaisin, opetellaan erilailla rajoja. ja silti kuitenkin lenkkikaveria, leipuriapuria, ehkä joku joskus osaa täyttää tiskikoneenkin. istua rauhallisesti kahvilareissussa. 

jostain kolumnista kerran luin, että lapsen taito oppia uutta. että se pitäisi vanhempien rakkautta ja ihailua yllä. että juuri kun arki taas, on lapsella ässä hihassa. ensimmäinen hymy. ensimmäinen kakkapotta. ensimmäinen sana. ensimmäinen askel. ensimmäinen itse tehty runo. ja me vanhemmat, kuinka voisimmekaan ketään koskaan ikinä milloinkaan rakastaa enemmän. ihailla enemmän.