tiistai 27. marraskuuta 2012

hyvää tahtoa


minä olen tänään vihannut itseäni enemmän kuin vuosiin. pitänyt vähän säälittävänä. ja siksi sätittävänäkin. jotenkin vaikea päivä olla minä. vaikka yritin itseäni lohduttaa. katsoa asioita pidemmässä juoksussa. löytää kauniita sanoja itselleni. toivoa. mutta silti joskus toivoo. että olisi erilainen. jotain sellaista, jonka olisi helppo olla itsensä ja toisten kanssa. 

ja sitten yritin antaa itselleni vapaata. aikaa ajatuksille. kirjastosta pino musiikkia. joulukirjoja. joulurunoja. enkä jaksanut keskittyä yhtään. sanat pomppivat. ajatukset. jokainen, pienikin ääni tuntui huudolta. tarve saada olla yksin. ja silti en osannut lähteä. vaikka olisi ollut mahdollistakin. 

onneksi muistin näpertämisen mieltätyynnyttävän vaikutuksen. värien ja sanojen voiman. kun kaikki luovuus ja toiminta pitää jumittaa niin monta kertaa. että joskus minulla enemmän aikaa itselleni taas. joskus kestän katsella sitä, kun askarrellessani saksitaan housut. tai piirretään seinät. mutta nyt en mielellään tee, jos en saa keskittyä. sillä se on ainoa asia, jota voisin tehdä rauhassa tuntikausia.

niinpä joulukorttipino kasvoi samalla, kun mieleni vähitellen täytti ne toivotukset. joulurauha ja jouluilo. hyvyys ja rakkaus. kai jouluksi voisi toivottaa kärsivällisyyttäkin. että ei toiveita ja pyrkimyksiä. vaan sitä hyvää oloa aina vain. ehkä minäkin kirjoitan joulupukille. tuo väsyneelle minuudelleni voimaa ja uskallusta katsella eteenpäin. tuo iloa siitä, mitä jo olen. anna hoitava syli, lämpö ja lohdutus. että jaksaisin kokea. jokainen päivä on minun.

maanantai 26. marraskuuta 2012

antaa auringolle vastaenergiaa


on lohdullista. että koti on paikka jossa riitän. jossa voin olla oma itseni. väliin epäonnistuva. väliin ihan tavallinen minäni. onnistunkin joskus. ja jokainen meistä niin omanlaisensa. juhla ja arki meillä vaihtelevat. tänään kävelimme katsomaan taivaaseen asti ylettyvää joulukuusta torille. pimeällä taivaalla suuri kuu. lämmintä. joulumieltäkin.

 

toisinaan me vain oleilemme kotona. käperrymme pienimpään huoneeseen. koko sakki. lötköttelemme ja annamme ajan kulua. ja joskus talo touhua täynnä. vieraitakin niin monesti. ja miten suuri ilo oli tässäkin viikonlopusta. ovi kävi. ja saimme tavata niin monia tärkeitä. se on kyllä sellainen lahja, josta ei koskaan haluaisi luopua. läheisistä ympärillään. ja jos mietin joululahjalistoja. niin ne ovat täynnä aikaa. antaa aikaa. saada aikaa. nähdä. olla läsnä. nauttia ihmisistä.
 

arjen vastapainona juhla. siistiyden vastapainona sotkuisuus. juhlamielen vastapainona liian usein kiukkuisuutta, vihaisuutta, turhia sanoja. joulupuuroa ja pekoni-nakkipastaa. hienoja ja arkisempia asioita. sanoja ja hiljaisuutta. niinkuin siinä tito collianderin kirjassa, jossa eksytään metsään.

ja nytkin lopuksi. jätän kymmensormijärjestelmän. kirjoitan hitaita sanoja vasemmanpuoleisella viisisormijärjestelmällä. sillä pienin tässä. syömässä. haroo maailman suloisimmalla pikkukädellään minun väsähtäneitä kasvojani. repii takkuista tukkaa. elämän monet värit läsnä.

tervetuloa lukemaan sanojani. kukakohan mahtaa olla seitsemäs lukija. onnennumeroni:D

torstai 22. marraskuuta 2012

värimatka


käsityöt on intohimoni. en osaa ommella. mutta virkkaan ihan nopeasti. joskus on sellaisellekin aikaa. ja viimevuonna olin ystäväni kanssa myymässä joulumarkkinoilla tuotteita. tämän vuoden aikana on taas jotain kertynyt. ja iloisena olen siitä, että lähden nyt taas matkaan. se on aina niin jännittävää. kun muutaman päivän vuodessa kokeilee, miten kansakunta innostuu näihin tuotoksiin. kengännauhoista virkattuihin laukkuihin. virkkuukoukkukoteloihin ja ipad-koteloihin. ja kaikkeen pieneen näperrykseen!


ystäväni sen sijaan osaa ommella. jaksaa tarkalleen katsoa saumoja ja päätellä lankoja. tehdä monta samanlaista. se on minun iloni. miten nämä kankaat ovat vähitellen muuttuneet ihanan syötäviksi tuotteiksi. molemmilla kun meillä on "oikeat intrestit" muissa hommissa. mutta muutaman päivän vuodessa leikkiä käsillätekijää. se on kyllä ilo. nähdä kaikki tämä värikylläisyys ja aikaansaannos. ehkä jonkun teistä tapaankin reissuillani! nykäiskää toki hihasta!

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

lepohetki


sillä aikaa kun kikattelen pikkumiehen kanssa. sillä aikaa on lasten nukkumahuoneen ovi sulki. ja isompi herra välttelee päiväuniaan. menen kurkkaamaan, että mitäköhän hullua siellä mahtaa tapahtua. ja kyllä tuli hymy ja ilo. vaikka kaikki vierastäkit vedetty alas. ja lapset leikkii kerrossänkyä kaapissa. kyllä tämä arki on väliin niin värikästä. ihanaa, että näitä iloisiakin värejä niin paljon.

aamumaja


muistan kyllä lapsuudestani majat. se ruskea ruutuviltti niin monta kertaa kaadetun keinutuolin päällä. myöhemmin koulussa teimme majoja. harva saa rakentaa majaa opintotuen voimin. minä sain. ja se oli hyvin opettavaista. nähdä majan vaikutuksia meihin. tilana. mielentilana.

siksikin annan kyllä lasten tehdä majaa olkkariin. autan heitä levittämään peittoja sohvapöydän päälle. joskus leikkihuoneeseenkin teemme majan. muttta enemmän he nauttivat olla tässä. kaiken keskuksessa. kuulevat askeleeni. kuulevat näpyttelyni. ja minua naurattaa heidät retket. olisi se niin monesti ihastuttavaa olla yhtä pieni itsekin. nauttia istumisesta pöydän alla. ja joskus, oma tyyny ja peitto mukana. oikea turvapesä.

aikuisena turva harvoin noin fyysinen. enemmän mielikuvia. enemmän tunnetta siitä, että minun ei tarvitse pelätä. tietty oma koti ja ovet lukossa. avaimet vain lähimmillä. mutta silti se on enemmän tietoisuutta siitä, että tässä minun on hyvä olla. vaikka olisihan se mukava vieläkin. ottaa lempparikankaita. naruja. pyykkipoikia. ja rakentaa sen kokoinen maja, jossa itselläkin on hyvä olla. ja nyt mua naurattaa. onhan tämä kotikonttorikin yhdenlainen maja. ehkä heitän viltin sen katolle!

tiistai 20. marraskuuta 2012

kun katselee omia varpaitaan


olin tänään epävarmuudessa. se ei ole mukava paikka. siellä on pimeää. eikä rajat ole selviä. ne muuttuu ja vaihtuu ja kietoutuu ja liikkuu. ja varjoja on tosi paljon. joskus ne varjot ojentelevat limaisia käsiään. ja tahtovat tarttua. tahtovat tukkia suun ja huutelevat ihan mitä sattuu.

ja sitten kun ne kuitenkin vaativat huomiota. ja pitäisi ehtiä kaikki reaalimaailmassakin hoitaa. kuten lapset. ei niille voi sanoa, odotappas hetki. äiti on nyt epävarmuudessa eikä just nyt ehdi auttamaan. vaikka äiti istuisikin keskellä olohuoneen lattiaa ja kokoaisi legotornia. ei ne näe sitä pään sisäistä. eikä sitä oikein voi sanoilla sanoa. siksi se onkin niin hullua, miten se vie.

joskus on niinkin, että sitten itkettää helpommasta. miettii, että voin minä silti selvitä. vaikka tämä epävarmuus muuttaakin ihan lähelle minua. minun on vain annettava sille tilansa. ei sitä voi ajaa pois. eikä siihen voi jäädä. aina uudelleen on silti selvittävä. sanottava sille, että et sinä minua muserra. ja olen minä senkin kuullut. miten jännitys kertoo asioiden olevan tärkeitä. 

ja luulen epävarmuuden olevan jännityksen kaveri. ehkä ne molemmat on sellaisia. ilkkuu ja nauraa niinkuin yläluokan pojat. mutta niinpä minä kasvoin itsekin joskus. otin sitä yhtä kaljupäistä poikaa hupusta kiinni ja sanoin, että sinä muuten menet viimeisenä koulubussiin. kun ilkut toisille. ja niin se meni. eikä seuraavalla kerralla ilkkunut enää.

maanantai 19. marraskuuta 2012

arkimaanantai


joskus ensimmäinen lause ei irtoa. vaikka yrittäisi. niin on tänäänkin. mielessä liian monta asiaa. tänään olen antanut kaiken olla vähän levällään. virkkaillut merta. ja se, jos jokin, vaatii todellista keskittymistä. silloin ei haittaa sadat legotkaan lattialla. 

olen miettinyt millaista olisi ollut syntyä johonkin toiseen aikaan. silloin, kun ihmiset olivat oikeasti köyhiä. jolloin kylmä talvi saattoi tappaa, jolloin lapsia rangaistiin todella siitä, että he ottivat ruokaa ilman lupaa. söivät turhaan, muka. vaikka puolikuolleita nälästä. siitä ei kuitekaan ole kauaa. ja kun sama matka on tehty tulevaan. voi tällainenkin elämä vaikuttaa niin kovin haastavalta. tai sitten se on muuttunut haastavammaksi jälleen. ei voi tietää. mutta että minä kuitenkin tässä. milleniuminki sain elää. se on ihmeellistä joskus.

ja minä mietin ärsyyntymistäkin. noin niinkuin yleensä. en mitään  erityistä asiaa. että miksi se on niin vaikea ajatella "mikä minut saa tuosta asiasta ärsyyntymään". miksi se on niin helppo etsiä selittelyä ja antaa raivostumiselle tilaa. tai ohittaa asia. tosta vain. että olkoon. kun kuitenkin ärsyyntymisellä olis niin hyvä lahja. paljon itsetutkiskelua, itsensä oppimista, tarjolla.

iltasella minä makoilin pienimmäisen kanssa juuri vaihdettujen kukkalakanoiden päällä. me kikatimme. laitoimme poskiamme toistemme poskia vasten. ja hymyilimme. ja minulle tuli niin lämmin ja hyvä olo. olen niin monesti unohtanut rakastaa. rakastaa sellaisella ajatuksella. että nyt annan tilaa rakkaudelle. se tuntui niin hyvältä. edessä lukemista odottava kirja. ja arvaatteko, se todellakin sai odottaa. minulla siinä edessä. elävä kirja.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

valo ja muistoja


kun olin pieni tyttönen. ja vähän isompikin. mummolassa soittelin pianoa. parasta siellä oli upottaa varpaat lämpimään, siniseen, karvavillamattoon. muistan, miten mummo toivoi lauluja. lauloi vieressäkin monta kertaa. tai istui ovenraon tuolissa. takana ruskea seinä. ja se taulu siinä.

kun isoäitini sitten nukkui pois. tyttäreni vasta rakenteli jäseniään sykkivän sydämeni alla. sukupolvien ketju ei ehtinyt olla osaltani neljän naisen pituinen. ja minä muistelin mummolan asioita. karvamattoakin. ja äitini sen myöhemmin sitten oli ottanut minulle talteen. en osannut sitä heti tuoda kotiimme. mutta nyt se on meidän pianonsoittajan varpaita lämmittämässä. enkä voi olla ajattelematta tulevaa. vuosikymmenien päähän. että soittavatko lastenlapsenikin joskus tässä. olenko toivomassa lauluja. laulamassa mummoäänelläni vieressä.

paljon muistoja. paljon mielikuvia tulevastakin. miellyttäviä kuvia sitä mieluummin maalaisi kuin synkkiä. sellaisia, mitä kohti on mukava mennä. ja vaikka tyttäreni sanookin minun olevan yksivuotias. kun laitan aamupalalautaselle yhden kynttilän palamaan. minä toivon, etten koskaan kasvaisi liian vanhaksi leikkimään. ja tyttöni. hän on elämiensä vuosien aikana oppinut hyvin paljon. ja joskus minä huomaan ajattelevani. mummon poismenosta on noin pitkä aika jo.

lauantai 17. marraskuuta 2012

eilen meillä lensi sisällä perhonen


ilta jo. ennen lauantai oli tärkeä päivä sen illan takia. nyt päivän. heti aamusta aina ihana aloittaa touhu. touhottaa. koko päivän pyörii pyykkikone. tavarat löytävät takaisin paikoilleen. ja jossain välissä sytyttelen kynttilöitä. enää en odota kaiken olevan valmista, ennen kuin voin nauttia. nautin samalla. kesken kaiken sauna. saunasta tultua mies tekee minulle kylmän glögin. raikasta ja rakasta. 

ja sitten huomaan että yö melkein jo. lapset unessa. pienimmäinen vielä isänsä käsivarsilla. taustalla soi hiljaa taivas käsissäni. alkuperäisenä versiona. melkein joulu on. lämmin olo. viimeiset pyykkikasat vielä purkamatta. viimeinen koneellinen laitettava kuivamaan vielä. hellästi sen aion oikoa. äidiltäni sen sain. heidän vanhan täkin. 

minä vuorottelen uurastuksen ja nautinnon välillä. nautin suunnattomasti tekemisestäkin. mutta sen olen oppinut. että meillä ei koskaan se tilanne. että kaikki valmista. meillä on täällä palanut useat kynttilät. lisää on sytytelty päivän mittaan. pihalle ja sisälle. pimeä ei hirvitä. se tekee seiniemme sisälle suloisen pesän. jossa värit ja valot luovat omaa tunnelmaansa. ja jos heiluttelenkin pitsiverhoa lasten päällä. sanon lunta satavan. keskimmäinen heistä menee ikkunaan. 

ja jos perhonen ei pääsekään ikkunan lävitse takaisin ulos. me keksimme kyllä keinot. ja sen vapautunut lento on kuin oma olo niin useasti. että vaikka joskus mielensä vanki. arjen puristuksessakin joskus. niin silti vuorottelee nämä rauhalliset hetket. ja yhtäkkiä siinä onnellinen ja kiitollisuus taas. minunväriseni elämä.

torstai 15. marraskuuta 2012

vielä tässä


mitä minä kirjoittaisin. minkä sanojen avulla saisin kerrottua. sillä vaikenemiseni ei ole ollut hiljaisuutta. se on ollut niin monia värisävyjä. ääniä. ihmisiä. kohtaamisia. ja minulla on niistä hyvä mieli. enkä minä meinaa tajuta, että marraskuu on puolivälissä jo. niin monta aiottua asiaa odottaa. kuusen saimme sentään pystyyn pihaan. tai mieheni sai. kun olin poissa. säheltämässä muualla. ja onhan se niin. että arki niin herkästi pyörittää meitä. että emme näe mahdollisuuksia. ja sitten, kun jotain muuttuu. muuttuu paljon enemmänkin.


ja taas minä kannan kotiini muistoja. iloa ja toiveita. sillä minä luulen, että jotain on pian tehtävä. isoja ratkaisuja tulevaisuudesta. siitä, minkävärinen arki minulle muodostuu. sillä onhan niin, että mieheni on aikonut jäädä pois töistä kun äitiyslomani loppuu. että jos haluan leikkiä kodin ulkopuolella välillä. sillä minä en osaa viedä lapsiani hoitoon. haluan niiden elävän elämänsä ensihetket kotona. ja aina kun ajelen muualla. mietin, miten ne kaikki paikat ovat rakentaneet minua. miten minä niistä vieläkin saan niin paljon. ihmiset. luonto ja kulttuuri. ja miten minä sitä kaikkea voisin ammentaa vielä. nousta siitä johonkin. tuntemattomaan.

vaikka yritänkin välttää konkreettisia muutoksia. uusia taloja ja paikkakuntia. vaikka hirvittävää kyllä, minä tuolla ajellessani katsoin taas taloa, joka olisi kaupan. mietin, miten siitä rakentuisi erilainen tulevaisuus. sitä minä mietin, kuinka syvällä jalkani tässä maaperässä minulla. maaperässä, joka on minulle vieras. mutta josta sekä mieheni, että lapseni ovat saaneet ensimmäiset muistonsa. se on aina jännää. ja surullistakin. jos miettii, miten suuria ratkaisuja olisi kuljettaa kaikki pois. erivärisiin muistoihin.

torstai 8. marraskuuta 2012

kaunisväriset muistot


on hetkiä, joita haluaa pitkittää. on värejä, joista haluaa nauttia pitkään. on ikävaiheita, joiden ei koskaan toivoisi loppuvan. siksikin minua kauhistuttaa ne taidot, joita meillä jo osataan. olisi ihana pitää vauva pitkään vauvana. sellaisena pienoisena nöpönenänä. niitä on niin helppo rakastaa ja mukava hoitaa. kevyt kantaakin, esimerkiksi.

mutta sitten ne ovatkin yhtäkkiä pian puolivuotaita. raskaita monessa mielessä. paljon vaivaa. pyykkiä. paljon asioita, joita pitäisi vähitellen oppia. puhuminen äänenpainoja vain. ei sanoja ollenkaan. siitä alkaa aina rankin vuosi. käveleminen tuo jo helpotusta. sanat ovat jo voitto. vaikka matkallakin mukavia asioita. meillä ovat noin 8kk iästä asti alkaneet ruokailla itse. sitä on mukava seurata. ja tietty ryömimiset, konttaamiset ja muut taidot.

ja sitten on vauvaiän lisäksi toinen, jota mielellään pitkittäisin. pikkaisen alle kolmen on ihana ikä. sanat ja maailma avautuneet. hurmautuminen jatkuvaa. leikittely. kikattelu. ei vielä kiukkua. ei vielä kiperiä kysymyksiä. ei vielä kiire yhtään minnekään. sellaista löytämisen riemua. asioiden kertomista, niitä suloisesti sekoittaen. 

ja ystäväni puhuvat jo vanhemmistakin. paljon vanhemmista. hirvittävän paljon vanhemmista. niinkuin kouluikäisistä vaikka. miten paljon erilaista. luottamus aina uudelleen rakennettava. puutteisiin ja vikoihin osataan vedota. antaa takaisin, opetellaan erilailla rajoja. ja silti kuitenkin lenkkikaveria, leipuriapuria, ehkä joku joskus osaa täyttää tiskikoneenkin. istua rauhallisesti kahvilareissussa. 

jostain kolumnista kerran luin, että lapsen taito oppia uutta. että se pitäisi vanhempien rakkautta ja ihailua yllä. että juuri kun arki taas, on lapsella ässä hihassa. ensimmäinen hymy. ensimmäinen kakkapotta. ensimmäinen sana. ensimmäinen askel. ensimmäinen itse tehty runo. ja me vanhemmat, kuinka voisimmekaan ketään koskaan ikinä milloinkaan rakastaa enemmän. ihailla enemmän.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

kahvilassa


kun asuimme idässä pääsi kotoamme helposti hissillä sekä kahvilaan että kukkakauppaan. kukkienhakumahdollisuus meillä on aina kesäisin, ei tarvitse avata kuin ovi ja luontoa piisaa. ja monesti kukkakimput kävelevät sisään kesäkengissä tai kumisaappaissa. että ainoa, mitä jää tehtäväksi on laittaminen maljakkoon. kukkimiskauden ulkopuolella pitää kukkia lähteä erikseen aina hakemaan tai mahduttaa kauppareissujen ympärille.

kahvilaan sen sijaan meiltä on vaikeampi päästä edes kesäisin. tai etenkin kolmen pienen kanssa. yksi olisi kävelymatkan päässä minulle, mutta ison tien varressa hieman vaivalloinen lapsille. tietty, olisihan sinne metsäreittikin. ehkä kokeilemme sitä jotain päivänä. mutta useammin keittelemme kahvit kotosalla ja harvoin saan valmista.

mutta tänään. eteiseemme on avattu kahvila. tarjolla on mitä vain hoksaa tilata. minä tilasin lattea ja leivoksen. innokas barista oli valmis tekemään melkein ensisiemauksen jälkeen jo lisäannoksen. ja voi sitä keskittymisen määrää. ruoaksi tarjoiltiin sientä latten kera. kun minulla sattui olemaan mukana vielä postilaatikosta tupsahtanut uutuulehti, kotoliving, oli rentoutunut kahvilareissu taattu.

turvallinen syli


kun vauva on äitinsä kohdussa. sillä on lämmintä, tiivistä ja äänet ovat pehmeitä. minusta siinä on niin paljon elementtejä, joihin pyrimme niin monta kertaa myöhemmin. lapsena hellä, kiinnipitävä syli. lämmin käsi silittämäsä päätä tai selkää. hiljainen, rauhoittava puhe.

ja kun vartumme. odotamme ihastuksiltamme, rakkailtamme. että pitäisivät kädestä hellästi puristaen. lausuisivat helliä sanoja. voisimme kokea lepoa ja iloa. sellaista turvallista sylittämistä. pysähtymistä. paikallaanoloa.

ja kun ihminen on elämänsä ristiriidoissa. masennuksessa tai ahdistuksessa. niin mitä hän eniten kaipaa. että olisi joku turvallinen paikka. lämmin. rauhoittava. sylikin ehkä. joku joka pitäisi kiinni ja sanoisi. kaikki muuttuu paremmaksi vielä.  eikä sekään liene sattumaa. että rentoutukseen tarkoitetut musiikit. niin monesti samettinen sello. hiljaisesti kumisevat valaat. etäisiä, mutta lähellepyrkiviä ääniä. veden äänikin niin monesti. 

joskus kun minä en saa unta. käperryn pieneksi. tahdon raskaan ja lämpimän peiton. ei mitään kevyttä silloin. tarvitsen villasukat. teen itselleni turvapesän. ja sellaiset yöt eivät valvota pitkään. vaikka aluksi pelkäisi niin. luulisi niin. kaikki se lämpö, käpertyminen. se muistuttaa meitä elämämme alkumetreistä, niistä joita ei edes lasketa ikäämme mukaan.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

tunnelmia


minä sain mieheltäni yöllä tekstiviestin. ostetaanko meillekin kyläkoulu. vaikka se ei ollut ajankohtainen. mutta se oli unelma. sillä yhdellä sellaisella on mieheni ja tyttäreni viettäneet viikonloppua. minunkin sinne piti poikien kanssa mennä. mutta kuume pakotti kotoiluun. ja totta totisesti olemme ottaneet rennosti. paljon sylittelyä. kynttilöitä. ja kun vointi on ollut mahdollinen, niin kikatusta ja pelleilyäkin.

unelma se on minullakin. saari. minusta olisi ihana uskaltautua lähelle merta. asua saaressa. edes kesäisin. ja tietty kovalla tuulellakin, silloin kun ei pelota. eikä tarvi mennä minnekään. sellaisessa saaressa saisi seisoa vasten tuulta. sitä minä niin monesti kaipaan. ja onhan olemassa paikka, jossa hääkuvamme on otettu. ja olemme siellä useasti käyneet. vaan emme vuosiin enään. olisi kyllä syitä mennä.


jos minulla olisi työhuone. toivoisin tämän sateenvarjon roikkuvan sieltä katosta. tyttäreni ensimmäinen kerhoaskartelusatsi tuli kotiin. ja nyt niitä on ympäriinsä. toimisto sai heti sateenvarjon. ja minä iloitsen hänen lempiväreistään. keltaisesta ja pinkistä. ja minusta oli aivan ihastuttavaa, että sielläkin olivat pohtineet tytärtäni kuvaavan sanan. saman kuin minä niin monesti olen ajatellut. hurmaava. 

ja niinkin voi käydä. että joskus kattoon laittaa roikkumaan jotain. ja sitten kun muuttaa, ei haluakaan muistella aikoja niin paljon. ja voi kyllä jättää vanhaan kämppään roikkumaan jotain. minä jätin parhaan ystäväni muistuttelun laskuvarjohyppyunelmasta. sillä vaihdoin unelman toiseen. ja yhä vieläkin käyn aina katsomassa, ovatko nykyiset asukkaat ottaneet sen pois kylpyhuoneen katosta. eivät ole. eivät ainakaan kuukausi sitten vielä. se on roikkunut siellä jo yli kahdeksan vuotta muuttoni jälkeen. ja en, en aio hypätä. minulla on unelma ympärilläni. oma perhe.

uusi yritys

kokeilen ja poistan.
tämän sata kertaa toistan.
ja joskus, huomaan sen
olen näkymään tyytyväinen.

ihanaa aloittaa alusta


sillä onhan niin. että aloittamisessa piilee aina viehätys. tyhjä paperi. aah, mikä nautinto. kaikki tiet valittavissa. kaikki uudet ajatukset odottassa. kaikki kuvat, joita ei ole vielä otettu. ja minä. saan opetella taas olemaan sellainen kuin haluan. eikai muuten joka uusivuosi uudet päätökset. joka koululuokassa uudet tavat. ja mitä minä aion. minä aion enemmän nauraa taas. 

ja onhan se niinkin. että uuden materiaalina on suurimmaksi osaksi kaikki vanha. niin tässäkin. ja tänäänkin. kun väsäsin uutta isoa kynttilää kaikkien vanhojen palasista. laitoin vain pohjalle uuden sydänlangan. ja sitten täytin purkin palasille. survoin ja sulattelin ja poltin sormenikin kyllä. ja ajattelin, että uudet keksinnöt pitää aina kokeilla. penisiliinikin keksittiin vahingossa. ja ajatelkaas, jos olisin keksinyt uuden purkkikynttilän.

ja vaikka se tuolla keittiössä palaakin (tuijotin tunnin ennenkuin uskalsin poistua), niin ei se maailmaa mullista. mutta ehkä seuraavalla kerralla kokeilen paremmin. ja sitten, joskus, voin huutaa hurraa!

kutkuttava ajatus, että vierailette täällä ensimmäistä kertaa. tervetuloa mukaan! ruvetkaapa heti lukijoiksi. se on ihana tietää, mistä kaikkialta tänne tullaan sekopään juttuja lukemaan!