muistan kyllä lapsuudestani majat. se ruskea ruutuviltti niin monta kertaa kaadetun keinutuolin päällä. myöhemmin koulussa teimme majoja. harva saa rakentaa majaa opintotuen voimin. minä sain. ja se oli hyvin opettavaista. nähdä majan vaikutuksia meihin. tilana. mielentilana.
siksikin annan kyllä lasten tehdä majaa olkkariin. autan heitä levittämään peittoja sohvapöydän päälle. joskus leikkihuoneeseenkin teemme majan. muttta enemmän he nauttivat olla tässä. kaiken keskuksessa. kuulevat askeleeni. kuulevat näpyttelyni. ja minua naurattaa heidät retket. olisi se niin monesti ihastuttavaa olla yhtä pieni itsekin. nauttia istumisesta pöydän alla. ja joskus, oma tyyny ja peitto mukana. oikea turvapesä.
aikuisena turva harvoin noin fyysinen. enemmän mielikuvia. enemmän tunnetta siitä, että minun ei tarvitse pelätä. tietty oma koti ja ovet lukossa. avaimet vain lähimmillä. mutta silti se on enemmän tietoisuutta siitä, että tässä minun on hyvä olla. vaikka olisihan se mukava vieläkin. ottaa lempparikankaita. naruja. pyykkipoikia. ja rakentaa sen kokoinen maja, jossa itselläkin on hyvä olla. ja nyt mua naurattaa. onhan tämä kotikonttorikin yhdenlainen maja. ehkä heitän viltin sen katolle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti