mitä minä kirjoittaisin. minkä sanojen avulla saisin kerrottua. sillä vaikenemiseni ei ole ollut hiljaisuutta. se on ollut niin monia värisävyjä. ääniä. ihmisiä. kohtaamisia. ja minulla on niistä hyvä mieli. enkä minä meinaa tajuta, että marraskuu on puolivälissä jo. niin monta aiottua asiaa odottaa. kuusen saimme sentään pystyyn pihaan. tai mieheni sai. kun olin poissa. säheltämässä muualla. ja onhan se niin. että arki niin herkästi pyörittää meitä. että emme näe mahdollisuuksia. ja sitten, kun jotain muuttuu. muuttuu paljon enemmänkin.
ja taas minä kannan kotiini muistoja. iloa ja toiveita. sillä minä luulen, että jotain on pian tehtävä. isoja ratkaisuja tulevaisuudesta. siitä, minkävärinen arki minulle muodostuu. sillä onhan niin, että mieheni on aikonut jäädä pois töistä kun äitiyslomani loppuu. että jos haluan leikkiä kodin ulkopuolella välillä. sillä minä en osaa viedä lapsiani hoitoon. haluan niiden elävän elämänsä ensihetket kotona. ja aina kun ajelen muualla. mietin, miten ne kaikki paikat ovat rakentaneet minua. miten minä niistä vieläkin saan niin paljon. ihmiset. luonto ja kulttuuri. ja miten minä sitä kaikkea voisin ammentaa vielä. nousta siitä johonkin. tuntemattomaan.
vaikka yritänkin välttää konkreettisia muutoksia. uusia taloja ja paikkakuntia. vaikka hirvittävää kyllä, minä tuolla ajellessani katsoin taas taloa, joka olisi kaupan. mietin, miten siitä rakentuisi erilainen tulevaisuus. sitä minä mietin, kuinka syvällä jalkani tässä maaperässä minulla. maaperässä, joka on minulle vieras. mutta josta sekä mieheni, että lapseni ovat saaneet ensimmäiset muistonsa. se on aina jännää. ja surullistakin. jos miettii, miten suuria ratkaisuja olisi kuljettaa kaikki pois. erivärisiin muistoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti