hyvää tahtoa

minä olen tänään vihannut itseäni enemmän kuin vuosiin. pitänyt vähän säälittävänä. ja siksi sätittävänäkin. jotenkin vaikea päivä olla minä. vaikka yritin itseäni lohduttaa. katsoa asioita pidemmässä juoksussa. löytää kauniita sanoja itselleni. toivoa. mutta silti joskus toivoo. että olisi erilainen. jotain sellaista, jonka olisi helppo olla itsensä ja toisten kanssa. 

ja sitten yritin antaa itselleni vapaata. aikaa ajatuksille. kirjastosta pino musiikkia. joulukirjoja. joulurunoja. enkä jaksanut keskittyä yhtään. sanat pomppivat. ajatukset. jokainen, pienikin ääni tuntui huudolta. tarve saada olla yksin. ja silti en osannut lähteä. vaikka olisi ollut mahdollistakin. 

onneksi muistin näpertämisen mieltätyynnyttävän vaikutuksen. värien ja sanojen voiman. kun kaikki luovuus ja toiminta pitää jumittaa niin monta kertaa. että joskus minulla enemmän aikaa itselleni taas. joskus kestän katsella sitä, kun askarrellessani saksitaan housut. tai piirretään seinät. mutta nyt en mielellään tee, jos en saa keskittyä. sillä se on ainoa asia, jota voisin tehdä rauhassa tuntikausia.

niinpä joulukorttipino kasvoi samalla, kun mieleni vähitellen täytti ne toivotukset. joulurauha ja jouluilo. hyvyys ja rakkaus. kai jouluksi voisi toivottaa kärsivällisyyttäkin. että ei toiveita ja pyrkimyksiä. vaan sitä hyvää oloa aina vain. ehkä minäkin kirjoitan joulupukille. tuo väsyneelle minuudelleni voimaa ja uskallusta katsella eteenpäin. tuo iloa siitä, mitä jo olen. anna hoitava syli, lämpö ja lohdutus. että jaksaisin kokea. jokainen päivä on minun.

antaa auringolle vastaenergiaa

on lohdullista. että koti on paikka jossa riitän. jossa voin olla oma itseni. väliin epäonnistuva. väliin ihan tavallinen minäni. onnistunkin joskus. ja jokainen meistä niin omanlaisensa. juhla ja arki meillä vaihtelevat. tänään kävelimme katsomaan taivaaseen asti ylettyvää joulukuusta torille. pimeällä taivaalla suuri kuu. lämmintä. joulumieltäkin.

 

toisinaan me vain oleilemme kotona. käperrymme pienimpään huoneeseen. koko sakki. lötköttelemme ja annamme ajan kulua. ja joskus talo touhua täynnä. vieraitakin niin monesti. ja miten suuri ilo oli tässäkin viikonlopusta. ovi kävi. ja saimme tavata niin monia tärkeitä. se on kyllä sellainen lahja, josta ei koskaan haluaisi luopua. läheisistä ympärillään. ja jos mietin joululahjalistoja. niin ne ovat täynnä aikaa. antaa aikaa. saada aikaa. nähdä. olla läsnä. nauttia ihmisistä.

 

arjen vastapainona juhla. siistiyden vastapainona sotkuisuus. juhlamielen vastapainona liian usein kiukkuisuutta, vihaisuutta, turhia sanoja. joulupuuroa ja pekoni-nakkipastaa. hienoja ja arkisempia asioita. sanoja ja hiljaisuutta. niinkuin siinä tito collianderin kirjassa, jossa eksytään metsään.

ja nytkin lopuksi. jätän kymmensormijärjestelmän. kirjoitan hitaita sanoja vasemmanpuoleisella viisisormijärjestelmällä. sillä pienin tässä. syömässä. haroo maailman suloisimmalla pikkukädellään minun väsähtäneitä kasvojani. repii takkuista tukkaa. elämän monet värit läsnä.

tervetuloa lukemaan sanojani. kukakohan mahtaa olla seitsemäs lukija. onnennumeroni:D

värimatka

käsityöt on intohimoni. en osaa ommella. mutta virkkaan ihan nopeasti. joskus on sellaisellekin aikaa. ja viimevuonna olin ystäväni kanssa myymässä joulumarkkinoilla tuotteita. tämän vuoden aikana on taas jotain kertynyt. ja iloisena olen siitä, että lähden nyt taas matkaan. se on aina niin jännittävää. kun muutaman päivän vuodessa kokeilee, miten kansakunta innostuu näihin tuotoksiin. kengännauhoista virkattuihin laukkuihin. virkkuukoukkukoteloihin ja ipad-koteloihin. ja kaikkeen pieneen näperrykseen!

ystäväni sen sijaan osaa ommella. jaksaa tarkalleen katsoa saumoja ja päätellä lankoja. tehdä monta samanlaista. se on minun iloni. miten nämä kankaat ovat vähitellen muuttuneet ihanan syötäviksi tuotteiksi. molemmilla kun meillä on "oikeat intrestit" muissa hommissa. mutta muutaman päivän vuodessa leikkiä käsillätekijää. se on kyllä ilo. nähdä kaikki tämä värikylläisyys ja aikaansaannos. ehkä jonkun teistä tapaankin reissuillani! nykäiskää toki hihasta!

lepohetki

sillä aikaa kun kikattelen pikkumiehen kanssa. sillä aikaa on lasten nukkumahuoneen ovi sulki. ja isompi herra välttelee päiväuniaan. menen kurkkaamaan, että mitäköhän hullua siellä mahtaa tapahtua. ja kyllä tuli hymy ja ilo. vaikka kaikki vierastäkit vedetty alas. ja lapset leikkii kerrossänkyä kaapissa. kyllä tämä arki on väliin niin värikästä. ihanaa, että näitä iloisiakin värejä niin paljon.

aamumaja

muistan kyllä lapsuudestani majat. se ruskea ruutuviltti niin monta kertaa kaadetun keinutuolin päällä. myöhemmin koulussa teimme majoja. harva saa rakentaa majaa opintotuen voimin. minä sain. ja se oli hyvin opettavaista. nähdä majan vaikutuksia meihin. tilana. mielentilana.

siksikin annan kyllä lasten tehdä majaa olkkariin. autan heitä levittämään peittoja sohvapöydän päälle. joskus leikkihuoneeseenkin teemme majan. muttta enemmän he nauttivat olla tässä. kaiken keskuksessa. kuulevat askeleeni. kuulevat näpyttelyni. ja minua naurattaa heidät retket. olisi se niin monesti ihastuttavaa olla yhtä pieni itsekin. nauttia istumisesta pöydän alla. ja joskus, oma tyyny ja peitto mukana. oikea turvapesä.

aikuisena turva harvoin noin fyysinen. enemmän mielikuvia. enemmän tunnetta siitä, että minun ei tarvitse pelätä. tietty oma koti ja ovet lukossa. avaimet vain lähimmillä. mutta silti se on enemmän tietoisuutta siitä, että tässä minun on hyvä olla. vaikka olisihan se mukava vieläkin. ottaa lempparikankaita. naruja. pyykkipoikia. ja rakentaa sen kokoinen maja, jossa itselläkin on hyvä olla. ja nyt mua naurattaa. onhan tämä kotikonttorikin yhdenlainen maja. ehkä heitän viltin sen katolle!

kun katselee omia varpaitaan

olin tänään epävarmuudessa. se ei ole mukava paikka. siellä on pimeää. eikä rajat ole selviä. ne muuttuu ja vaihtuu ja kietoutuu ja liikkuu. ja varjoja on tosi paljon. joskus ne varjot ojentelevat limaisia käsiään. ja tahtovat tarttua. tahtovat tukkia suun ja huutelevat ihan mitä sattuu.

ja sitten kun ne kuitenkin vaativat huomiota. ja pitäisi ehtiä kaikki reaalimaailmassakin hoitaa. kuten lapset. ei niille voi sanoa, odotappas hetki. äiti on nyt epävarmuudessa eikä just nyt ehdi auttamaan. vaikka äiti istuisikin keskellä olohuoneen lattiaa ja kokoaisi legotornia. ei ne näe sitä pään sisäistä. eikä sitä oikein voi sanoilla sanoa. siksi se onkin niin hullua, miten se vie.

joskus on niinkin, että sitten itkettää helpommasta. miettii, että voin minä silti selvitä. vaikka tämä epävarmuus muuttaakin ihan lähelle minua. minun on vain annettava sille tilansa. ei sitä voi ajaa pois. eikä siihen voi jäädä. aina uudelleen on silti selvittävä. sanottava sille, että et sinä minua muserra. ja olen minä senkin kuullut. miten jännitys kertoo asioiden olevan tärkeitä. 

ja luulen epävarmuuden olevan jännityksen kaveri. ehkä ne molemmat on sellaisia. ilkkuu ja nauraa niinkuin yläluokan pojat. mutta niinpä minä kasvoin itsekin joskus. otin sitä yhtä kaljupäistä poikaa hupusta kiinni ja sanoin, että sinä muuten menet viimeisenä koulubussiin. kun ilkut toisille. ja niin se meni. eikä seuraavalla kerralla ilkkunut enää.

arkimaanantai

joskus ensimmäinen lause ei irtoa. vaikka yrittäisi. niin on tänäänkin. mielessä liian monta asiaa. tänään olen antanut kaiken olla vähän levällään. virkkaillut merta. ja se, jos jokin, vaatii todellista keskittymistä. silloin ei haittaa sadat legotkaan lattialla. 

olen miettinyt millaista olisi ollut syntyä johonkin toiseen aikaan. silloin, kun ihmiset olivat oikeasti köyhiä. jolloin kylmä talvi saattoi tappaa, jolloin lapsia rangaistiin todella siitä, että he ottivat ruokaa ilman lupaa. söivät turhaan, muka. vaikka puolikuolleita nälästä. siitä ei kuitekaan ole kauaa. ja kun sama matka on tehty tulevaan. voi tällainenkin elämä vaikuttaa niin kovin haastavalta. tai sitten se on muuttunut haastavammaksi jälleen. ei voi tietää. mutta että minä kuitenkin tässä. milleniuminki sain elää. se on ihmeellistä joskus.

ja minä mietin ärsyyntymistäkin. noin niinkuin yleensä. en mitään  erityistä asiaa. että miksi se on niin vaikea ajatella "mikä minut saa tuosta asiasta ärsyyntymään". miksi se on niin helppo etsiä selittelyä ja antaa raivostumiselle tilaa. tai ohittaa asia. tosta vain. että olkoon. kun kuitenkin ärsyyntymisellä olis niin hyvä lahja. paljon itsetutkiskelua, itsensä oppimista, tarjolla.

iltasella minä makoilin pienimmäisen kanssa juuri vaihdettujen kukkalakanoiden päällä. me kikatimme. laitoimme poskiamme toistemme poskia vasten. ja hymyilimme. ja minulle tuli niin lämmin ja hyvä olo. olen niin monesti unohtanut rakastaa. rakastaa sellaisella ajatuksella. että nyt annan tilaa rakkaudelle. se tuntui niin hyvältä. edessä lukemista odottava kirja. ja arvaatteko, se todellakin sai odottaa. minulla siinä edessä. elävä kirja.